Vaikka tarhatatar (Commelina communis) on melko vaatimaton kasvi, sen rehevän kasvun ja jatkuvan, runsaan kukinnan varmistamiseksi oikeanlainen ravinteiden saanti on tärkeää. Tasapainoinen lannoitus antaa kasville tarvittavat rakennusaineet vahvojen versojen, terveiden lehtien ja kirkkaiden kukkien tuottamiseen. Ilman riittäviä ravinteita kasvu voi jäädä kituliaaksi ja kukinta heikoksi. On kuitenkin yhtä tärkeää välttää ylilannoitusta, joka voi olla kasville jopa haitallisempaa kuin lievä ravinteiden puute. Oikean lannoitustavan löytäminen edellyttää maaperän laadun, kasvin kasvuvaiheen ja käytettävien lannoitteiden ominaisuuksien ymmärtämistä.
Perustan ravinteiden saannille luo hyvä, orgaanista ainesta sisältävä maaperä. Ennen istutusta maahan lisätty komposti tai hyvin palanut lanta vapauttaa ravinteita hitaasti ja tasaisesti koko kasvukauden ajan, mikä voi riittää tyydyttämään kasvin perustarpeet. Tämäntyyppinen maanparannus myös parantaa maaperän pieneliötoimintaa, joka on avainasemassa ravinteiden muuttamisessa kasveille käyttökelpoiseen muotoon. Terve ja elävä maaperä on paras lannoite, ja se vähentää merkittävästi tarvetta keinotekoisille lannoitteille.
Kasvukauden aikana tarhatatar hyötyy lisälannoituksesta, erityisesti jos sitä kasvatetaan köyhässä maassa tai ruukuissa, joissa ravinteet huuhtoutuvat nopeasti pois. Nestemäiset lannoitteet ovat kätevä ja nopeavaikutteinen tapa antaa kasville lisäravinteita. Lannoitus aloitetaan yleensä muutama viikko istutuksen jälkeen, kun kasvi on juurtunut ja aloittanut aktiivisen kasvun. Lannoitusta jatketaan säännöllisin väliajoin, esimerkiksi 2–4 viikon välein, kukintakauden loppuun saakka.
Lannoitetta valittaessa on tärkeää kiinnittää huomiota sen ravinnepitoisuuksiin, erityisesti kolmen pääravinteen: typen (N), fosforin (P) ja kaliumin (K) suhteeseen. Kasvukauden alussa kasvi hyötyy tasapainoisesta lannoitteesta, joka tukee sekä lehtien että juuriston kasvua. Kukinnan alkaessa on suositeltavaa siirtyä lannoitteeseen, jossa on korkeampi fosfori- ja kaliumpitoisuus suhteessa typpeen. Fosfori edistää kukkien ja juurien muodostumista, kun taas kalium parantaa kasvin yleistä elinvoimaisuutta ja vastustuskykyä.
Keskeiset ravinteet ja niiden tehtävät
Kasvien hyvinvointi perustuu kolmen pääravinteen, typen (N), fosforin (P) ja kaliumin (K), tasapainoiseen saantiin. Typpi on ensisijaisesti vastuussa lehtien ja versojen kasvusta, ja se on tärkeä osa lehtivihreää, joka mahdollistaa yhteyttämisen. Tarhatattaren rehevä, vihreä lehdistö vaatii riittävästi typpeä erityisesti kasvukauden alussa. Typen puute näkyy yleensä vanhempien, alempien lehtien kellastumisena ja kasvun hidastumisena.
Fosfori (P) on puolestaan elintärkeä kasvin energia-aineenvaihdunnalle, juuriston kehitykselle ja ennen kaikkea kukkien ja siementen muodostumiselle. Riittävä fosforin saanti on avainasemassa runsaan ja pitkäkestoisen kukinnan varmistamisessa. Fosforin puute voi ilmetä heikkona kukintana, kitukasvuisuutena ja lehtien sinertävänä tai purppuraisena sävynä. Siksi kukintaa edistävissä lannoitteissa fosforipitoisuus on usein korostunut.
Kalium (K) on kolmas pääravinne, joka säätelee monia kasvin elintoimintoja, kuten veden käyttöä, ravinteiden kuljetusta ja hiilihydraattien tuotantoa. Se vahvistaa kasvin solukkorakennetta, mikä parantaa sen yleistä vastustuskykyä tauteja, tuholaisia ja kuivuutta vastaan. Kaliumin puute voi näkyä lehtien reunojen kellastumisena tai ruskettumisena ja yleisenä heikkoutena. Riittävä kaliumin saanti tekee tarhatattaresta vahvemman ja terveemmän.
Pääravinteiden lisäksi kasvit tarvitsevat pienempiä määriä hivenravinteita, kuten magnesiumia, kalsiumia, rautaa ja mangaania. Nämä ovat välttämättömiä monille entsyymitoiminnoille ja lehtivihreän muodostumiselle. Monipuolinen, orgaanista ainesta sisältävä maaperä ja laadukkaat täyslannoitteet sisältävät yleensä riittävän määrän näitä hivenravinteita. Hivenravinnepuutokset ovat harvinaisempia, mutta voivat ilmetä esimerkiksi lehtien kloroosina eli kellastumisena lehtisuonten välistä.
Orgaaniset ja epäorgaaniset lannoitteet
Lannoitteet voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään: orgaanisiin ja epäorgaanisiin eli mineraalilannoitteisiin. Orgaaniset lannoitteet, kuten komposti, lanta, luujauho ja merileväuutteet, ovat peräisin eloperäisestä aineksesta. Niiden suuri etu on, että ne vapauttavat ravinteita hitaasti ja tasaisesti maaperän pieneliöiden hajotustoiminnan myötä. Tämä vähentää ylilannoituksen riskiä ja ravinteiden huuhtoutumista. Lisäksi orgaaniset lannoitteet parantavat maan rakennetta, lisäävät sen multavuutta ja tukevat maaperän ekosysteemin terveyttä.
Epäorgaaniset lannoitteet ovat teollisesti valmistettuja mineraalisuoloja, jotka sisältävät ravinteita tarkasti määriteltyinä pitoisuuksina. Niiden etu on nopea vaikutus, sillä ravinteet ovat heti kasvien käytettävissä. Tämä tekee niistä tehokkaita akuuttien ravinne-epätasapainojen korjaamisessa. Nestemäiset, kastelun yhteydessä annettavat mineraalilannoitteet ovat erityisen suosittuja ruukkuviljelyssä. Niiden käyttö vaatii kuitenkin tarkkuutta, sillä liian voimakas annostus voi polttaa kasvin juuret ja aiheuttaa ylilannoitusoireita.
Monille puutarhureille paras lähestymistapa on yhdistää molempien lannoitetyyppien parhaat puolet. Maaperän perusparannus kompostilla ja muilla orgaanisilla aineksilla luo terveen ja pitkäkestoisen ravinnevaraston. Tätä peruslannoitusta voidaan täydentää kasvukauden aikana tarpeen mukaan nopeavaikutteisilla, nestemäisillä lannoitteilla, olivatpa ne sitten orgaanisia (kuten merileväuute) tai epäorgaanisia. Tämä integroitu lähestymistapa takaa sekä maaperän pitkän aikavälin terveyden että kasvin välittömien ravinnetarpeiden tyydyttämisen.
Valinnassa on hyvä huomioida myös ympäristönäkökulmat. Orgaaniset lannoitteet ovat usein kestävämpi valinta, sillä ne hyödyntävät kierrätettyjä materiaaleja ja tukevat luonnon kiertokulkua. Epäorgaanisten lannoitteiden valmistus on energiaintensiivistä, ja niiden liiallinen käyttö voi johtaa ravinteiden huuhtoutumiseen vesistöihin. Käytettiinpä kumpaa tyyppiä tahansa, on tärkeää noudattaa annosteluohjeita huolellisesti ja lannoittaa vain tarpeeseen.
Lannoituksen ajoitus ja tiheys
Oikea ajoitus on avainasemassa tehokkaassa lannoituksessa. Lannoitus aloitetaan yleensä vasta, kun tarhatatar on kunnolla juurtunut ja osoittaa selviä aktiivisen kasvun merkkejä, tyypillisesti 2–4 viikkoa istutuksen jälkeen. Liian aikainen lannoitus voi vahingoittaa nuoria ja herkkiä juuria. Ensimmäisinä viikkoina kasvi saa tarvitsemansa ravinteet siemenestä ja ympäröivästä mullasta.
Lannoituksen tiheys riippuu käytetystä lannoitteesta ja kasvualustasta. Avomaalla, jossa maaperä on parannettu kompostilla, lisälannoitusta ei välttämättä tarvita lainkaan tai se voidaan tehdä harvakseltaan, esimerkiksi kerran kuukaudessa. Ruukuissa ja amppeleissa kasvatettavat tarhatattaret vaativat sen sijaan säännöllisempää lannoitusta, koska ravinteet huuhtoutuvat pois jokaisen kastelukerran myötä. Niille nestemäisen lannoitteen antaminen joka toinen tai kolmas viikko on usein sopiva tahti.
Kasvukauden aikana lannoituksen painopistettä voidaan muuttaa. Keväällä ja alkukesästä, voimakkaan lehtikasvun aikana, voidaan käyttää tasapainoista lannoitetta (esim. NPK 10-10-10). Kun kasvi alkaa valmistautua kukintaan ja ensimmäiset nuput ilmestyvät, on hyvä siirtyä kukintaa edistävään lannoitteeseen, jossa on enemmän fosforia ja kaliumia (esim. NPK 5-10-10). Tämä auttaa suuntaamaan kasvin energiaa lehtien sijaan kukkien tuottamiseen.
Lannoitus lopetetaan loppukesästä tai alkusyksystä, kun kasvin kasvu alkaa hidastua ja päivät lyhenevät. Koska tarhatatar on yksivuotinen, myöhäisen kauden lannoitus on tarpeetonta, sillä kasvi ei enää ehdi hyödyntää annettuja ravinteita ennen elinkiertonsa päättymistä. Lannoituksen lopettaminen antaa kasvin siirtyä luonnollisesti siementuotantovaiheeseen ja valmistautua tuleentumiseen.
Ravinnepuutosten ja ylilannoituksen oireet
Ravinnepuutosten tunnistaminen auttaa korjaamaan tilanteen nopeasti. Yleisin puutosoire on lehtien värin muuttuminen. Typen puute aiheuttaa tyypillisesti vanhempien, alempien lehtien tasaisen kellastumisen ja hidastaa kasvua. Raudanpuute sen sijaan näkyy nuorempien, uusimpien lehtien kellastumisena, jossa lehtisuonet pysyvät vihreinä. Fosforin puute voi aiheuttaa kitukasvuisuutta ja antaa lehdille purppuraisen sävyn. Heikko kukinta on myös usein merkki fosforin tai kaliumin puutteesta.
Ylilannoitus on vakava ongelma, joka voi vahingoittaa kasvia pysyvästi. Sen oireita ovat muun muassa lehtien kärkien ja reunojen ruskettuminen ja kuivuminen, ikään kuin ne olisivat palaneet. Kasvi voi näyttää nuutuneelta, vaikka maa olisi kosteaa. Liiallinen typpi voi johtaa ylenmääräiseen, tummanvihreään ja hauraaseen lehtikasvuun ilman kukkia. Mullan pinnalle voi myös kertyä valkoista, suolaista kerrosta lannoitejäämistä.
Jos epäillään ylilannoitusta, ensimmäinen toimenpide on lopettaa lannoitus välittömästi. Kasvualusta on hyvä huuhdella runsaalla vedellä, jotta ylimääräiset lannoitesuolat huuhtoutuvat pois juuristoalueelta. Ruukussa kasvavan kasvin voi viedä suihkuun tai antaa veden valua pohjarei’istä vapaasti useiden minuuttien ajan. Avomaalla runsas, pitkäkestoinen kastelu auttaa laimentamaan lannoitepitoisuutta. Lannoitusta voidaan jatkaa vasta, kun kasvi on selvästi toipunut, käyttäen laimeampaa liuosta ja harvempaa antoväliä.
Paras tapa välttää sekä puutokset että ylilyönnit on noudattaa lannoitepakkauksen ohjeita tarkasti, tai jopa käyttää hieman suositeltua laimeampaa seosta. ”Vähemmän on enemmän” on hyvä periaate lannoituksessa. Terve, hyvinvoiva kasvi, jolla on tasaisen vihreät lehdet ja normaali kasvu, ei välttämättä tarvitse jatkuvaa lisälannoitusta. Kasvin säännöllinen tarkkailu on paras opas sen ravinnetarpeiden ymmärtämiseen.
