Selleri, tieteelliseltä nimeltään Apium graveolens, on erittäin ravinteita vaativa vihannes, ja sen onnistunut viljely on mahdotonta ilman tietoista ja tasapainoista ravinteiden saantia. Olipa kyseessä mukulaselleri, varsiselleri tai lehtiselleri, laadukkaan ja runsaan sadon perusedellytys on kasvin tarpeisiin täydellisesti sovitettu lannoitusohjelma. Selleri suosii runsasmultaisia, keskikarkeita ja hyvin vettä pidättäviä maalajeja, jotka pystyvät tehokkaasti toimittamaan ravinteita pitkän kasvukauden aikana. Ravinteiden annostelussa on kiinnitettävä erityistä huomiota määrien lisäksi myös ravinteiden oikeaan suhteeseen ja levitysajankohtaan parhaiden tulosten saavuttamiseksi.
Viljelyn aikana tärkein näkökohta on varmistaa harmoninen ravinteiden saanti, mikä sisältää makro-, meso- ja hivenravinteiden korvaamisen sopivissa suhteissa. Makroravinteista typpi (N) on kasvullisen kehityksen moottori, joka on välttämätön rehevän lehdistön ja suurten mukuloiden tai varsien kasvattamiseksi. Fosforilla (P) on avainrooli ensisijaisesti juuriston kehityksessä, energia-aineenvaihdunnan prosesseissa ja kukinnan induktiossa, kun taas kalium (K) vastaa vesitasapainon säätelystä, tautien kestävyydestä ja sadon laadun, erityisesti sen varastointikestävyyden, parantamisesta. Näiden kolmen pääelementin suhteen muutos voi johtaa vakaviin laatu- ja määräongelmiin.
Mesoravinteet, kuten kalsium (Ca), magnesium (Mg) ja rikki (S), ovat myös välttämättömiä sellerin terveelle kehitykselle. Kalsium on perustavanlaatuinen soluseinän vakaudelle, ja sen puute voi johtaa pelättyyn mustasydäntautiin, joka tarkoittaa sisimpien, nuorten lehtien kuolemaa. Magnesium on klorofyllin keskusatomi, ja siten fotosynteesin kulmakivi; sen puuttuessa lehdissä näkyy tyypillistä suonten välistä kellastumista. Rikki on monien aminohappojen ja entsyymien komponentti, joka edistää kasvin yleistä elinvoimaa ja tyypillisen sellerin aromin kehittymistä.
Hivenravinteilla, vaikka niitä tarvitaankin vain pieniä määriä, on kiistaton rooli sellerin fysiologisissa prosesseissa. Boorin (B) rooli on erityisen huomionarvoinen, sillä sen puute aiheuttaa varren halkeilua ja mukulan sisäistä ontoutumista ja ruskettumista, mikä vähentää merkittävästi sadon markkina-arvoa. Lisäksi mangaani (Mn), sinkki (Zn) ja kupari (Cu) ovat tärkeitä kofaktoreita monille entsyymeille, jotka säätelevät kasvua, kehitystä ja stressinsietokykyä. Ravinteiden saantia suunniteltaessa on pidettävä mielessä Liebigin minimilaki, jonka mukaan satoa rajoittaa aina pienimmässä määrin läsnä oleva ravinne.
Peruslannoituksen rooli ja käytäntö
Peruslannoituksen tarkoituksena on ladata maaperä riittävillä kasvin saatavilla olevilla ravinteilla koko kasvukaudeksi, ottaen erityisesti huomioon vähemmän liikkuvat alkuaineet. Ennen minkään lannoitteen levittämistä on välttämätöntä teettää maaperäanalyysi akkreditoidussa laboratoriossa. Tämä analyysi antaa tarkan kuvan maaperän olemassa olevasta ravinnepitoisuudesta, pH-arvosta ja orgaanisen aineksen varastoista, mikä mahdollistaa todellisiin tarpeisiin räätälöidyn lannoitussuunnitelman tarkan kehittämisen. Ilman sitä lannoitus perustuu pelkkiin arvioihin, mikä voi johtaa ali- tai ylilannoitukseen, ympäristön saastumiseen ja taloudellisiin menetyksiin.
Selleri on erittäin kiitollinen orgaanisesta lannoituksesta, joka ravinteiden toimittamisen lisäksi parantaa myös maaperän rakennetta, vedenpidätyskykyä ja biologista aktiivisuutta. Hyvin palaneen lannan tai korkealaatuisen kompostin levitys on peruslannoituksen kulmakivi, jota suositellaan 30–50 tonnin hehtaariannoksella, levitettynä vähintään kuukautta ennen istutusta. Orgaaniset materiaalit tarjoavat hitaan ja jatkuvan ravinteiden saannin samalla kun ne puskuroivat maaperän pH-vaihteluita ja luovat suotuisan ympäristön hyödyllisille maaperän mikro-organismeille. On tärkeää käyttää vain kypsää, tauditonta orgaanista lantaa rikkakasvien siementen ja taudinaiheuttajien leviämisen välttämiseksi.
Orgaanisen lannan lisäksi tai sen puuttuessa tarvitaan myös mineraalista peruslannoitusta sopivien ravinnepitoisuuksien säätämiseksi. Tarvittavat fosforin ja kaliumin määrät tulisi määrittää maaperän testitulosten perusteella, ja ne levitetään tyypillisesti monimutkaisten NPK-lannoitteiden muodossa. Koska fosfori ja kalium liikkuvat hitaasti maaperässä, on ratkaisevan tärkeää sekoittaa ne koko juuristoalueen syvyyteen peruslannoituksen aikana. Peruslannoituksen aikana tulisi levittää vain pieni aloitusannos typpeä, ja loppumäärä täydennetään pintalannoituksilla kasvukauden aikana.
Peruslannoitteen levityksen ja sekoittamisen ajoitus ja tapa ovat myös ratkaisevia sen tehokkuuden kannalta. Lannoite tulee sekoittaa tasaisesti maahan syyssyväkyntämisen tai kevätkylvömuokkauksen yhteydessä, jotta se on helposti juurien saatavilla. Lannoitteen jättämistä pinnalle tulee välttää, koska se voi johtaa merkittäviin ravinnehäviöihin (esim. ammoniakin haihtuminen) ja ravinteet eivät pääse oikeaan syvyyteen. Oikein suoritettu peruslannoitus luo sellerille vakaan ravinteiden saantotason, jonka päälle myöhemmät intensiiviset kasvuvaiheet voivat rakentua.
Pintalannoituksen strategiat ja ajoitus
Sellerin pitkän kasvukauden ja dynaamisen ravinteiden oton vuoksi peruslannoitus yksinään kattaa harvoin koko ravinnetarpeen, mikä tekee pintalannoituksesta välttämätöntä onnistuneelle viljelylle. Pintalannoituksen ydin on täydentää tarvittavimpia ravinteita kohdennetusti kriittisissä fenologisissa vaiheissa kasvin kasvunopeuden mukaan. Tämä menetelmä varmistaa, että ravinteet ovat saatavilla, kun kasvi niitä eniten tarvitsee, minimoiden huuhtoutumisesta aiheutuvat häviöt ja maksimoiden hyödyntämisen. Ensimmäinen pintalannoitus annetaan yleensä 3–4 viikkoa taimien istutuksen jälkeen, niiden juurruttua.
Pintalannoituksen aikana tärkein täydennettävä ravinne on typpi, joka huuhtoutuu helposti maaperästä ja jota selleri ottaa suuria määriä intensiivisen lehdistön kasvun aikana. On suositeltavaa levittää koko typpiannos vähintään kahdessa tai kolmessa jaetussa annoksessa kasvukauden aikana. Ensimmäinen annos tulisi antaa juurtumisen jälkeen, toinen mukulan tai varren muodostumisen intensiivisen vaiheen alussa ja kolmas tarvittaessa vähintään kuukautta ennen sadonkorjuuta. Liiallinen tai myöhäinen typpipintalannoitus heikentää sadon laatua ja varastointikestävyyttä, johtaen löysään kudosrakenteeseen ja lisääntyneeseen alttiuteen taudeille.
Typen lisäksi kaliumin täydentäminen on myös ensisijaisen tärkeää pintalannoituksen aikana, erityisesti mukulan kehittymisjakson aikana. Kaliumin tarve kasvaa merkittävästi kasvukauden toisella puoliskolla, ja riittävä kaliumin saanti on välttämätöntä korkealaatuiselle, hyllyä kestävälle ja varastointiin soveltuvalle sadolle. Sitä levitetään usein yhdessä typen kanssa yhdistelmälannoitteena tai erikseen kaliumsulfaatin tai kloridittoman kaliumnitraatin muodossa. Oikean N:K-suhteen ylläpitäminen on ratkaisevan tärkeää; liiallinen typpi voi stimuloida sen ottoa kaliumin kustannuksella, mikä johtaa laadun heikkenemiseen.
Nykyaikaisissa viljelyjärjestelmissä fertigaatiosta, eli ravinteiden levittämisestä kasteluveden mukana, on tulossa yhä yleisempää. Tämä tekniikka mahdollistaa erittäin tarkan, jopa päivittäisen, ravinteiden annostelun, joka seuraa täydellisesti kasvin nykyisiä tarpeita. Fertigaation avulla ravinteet toimitetaan suoraan juuristoalueelle, mikä johtaa erittäin tehokkaaseen hyödyntämiseen ja minimaaliseen ympäristövaikutukseen. Tämä menetelmä on erityisen edullinen sellerille, koska se mahdollistaa myös kriittisten ravinteiden, kuten kalsiumin ja boorin, jatkuvan ja matalapitoisen saannin.
Erityiset ravitsemuskysymykset ja puutosoireet
Sellerin viljelyn aikana voi esiintyä useita erityisiä fysiologisia häiriöitä, jotka johtuvat ravinteiden puutteesta, joista boorin puute on yleisin ja tunnetuin. Boorin (B) puute aiheuttaa kasvupisteen kuoleman, lehtiruotien pituussuuntaisen halkeilun ja mukulan sisäosan korkkiutumisen, ruskettumisen ja lopulta ontoutumisen. Nämä oireet vähentävät merkittävästi sadon markkina-arvoa, joten ennaltaehkäisy on ratkaisevan tärkeää. Booria voidaan täydentää maaperän kautta booraksilla tai soluborilla peruslannoituksen aikana tai toistuvilla lehtilevityksillä kasvukauden aikana.
Toinen tyypillinen ongelma on kalsiumin puutteen (Ca) aiheuttama mustasydän, joka tarkoittaa nuorimpien, sisimpien lehtien kärkien ruskettumista ja myöhempää kuolemaa. On tärkeää ymmärtää, että tämä ilmiö ei välttämättä johdu maaperän alhaisesta kalsiumpitoisuudesta, vaan useammin kasvin sisäisen kalsiumin kuljetuksen häiriöstä. Kalsium liikkuu kasvin sisällä haihdunnan mukana, veden virtauksessa, joten epätasainen vedensaanti, pitkittynyt kuivuus tai liiallinen kosteus voivat kaikki laukaista oireet. Ennaltaehkäisyn perusta on tasapainoisen vedensaannin varmistaminen ja kalsiumnitraatin käyttö pintalannoitteena tai kalsiumkloridin käyttö lehtiruiskutteena.
Magnesiumin puutteen (Mg) oireet ilmenevät pääasiassa vanhemmissa, alemmissa lehdissä tyypillisenä suonten välisenä kloroosina. Tämä tarkoittaa, että lehtisuonet pysyvät vihreinä, kun taas niiden välinen lehtikudos saa kellertävän, marmoroidun kuvion ja vakavissa tapauksissa kuolee. Magnesiumin puute vähentää fotosynteettistä aktiivisuutta, mikä johtaa heikompaan kasvuun ja alhaisempiin satoihin. Ongelma voidaan tehokkaasti korjata levittämällä magnesiumsulfaattia (Epsom-suolaa) maaperään tai lehtiruiskutteena, joka täydentää nopeasti puuttuvan alkuaineen.
Lopuksi ei pidä unohtaa maaperän pH:n perustavanlaatuista vaikutusta ravinteiden ottoon. Selleri suosii lievästi happamia tai neutraaleja maita (pH 6,0–7,0). Maaperissä, joiden pH on merkittävästi erilainen, joko liian hapan (pH < 5,5) tai liian emäksinen (pH > 7,5), tiettyjen ravinteiden saatavuus vähenee rajusti, vaikka niitä olisikin maaperässä riittävästi. Esimerkiksi happamissa olosuhteissa fosfori, kalium ja magnesium muuttuvat vähemmän saataviksi, kun taas emäksisissä olosuhteissa rauta, mangaani ja boori tulevat kasville vaikeasti saataviksi. Siksi ravinteiden hallinnan ensimmäinen askel tulisi aina olla maaperän pH-arvon optimointi.
